Läsnäolon ja systeemisyyden terapia (LST)

LST:n kolme ydinelementtiä

1. Rakkaudellinen läsnäolo

Rakkaudellinen läsnäolo on hyväksyvä ja myötätuntoinen tila, joka luo turvaa ja mahdollistaa muutoksen.

Kiintymyssuhdeteoria (Bowlby, 1969; Ainsworth, 1978) ja polyvagaaliteoria (Porges, 2011) selittävät, miksi turvan kokemus on keskeinen terapeuttisen muutoksen edellytys. Turva synnyttää korjaavan kokemuksen, joka auttaa rakentamaan uudenlaisen minäkuvan ja syvempää yhteyttä toisiin. Se vahvistaa myös tunnesäätelyä ja mentalisaatiokykyä.  

Läsnäolon taito on edellytys sille, että voimme työstää ja kehittää itseämme. Mindfulness-harjoittaminen (Kabat-Zinn, 1990; Davidson & Lutz, 2008) on osoittautunut tehokkaaksi keinoksi vahvistaa tietoista läsnäoloa ja tunnesäätelyä.  

Tunnekeskeinen terapia (EFT) auttaa työskentelemään välteltyjen tunteiden ja kiintymyssuhdehaavojen kanssa (Johnson, 2008; Greenberg, 2011). Tämä työ on käytännössä rakkauden vapauttamista: opimme ilmaisemaan ja vastaanottamaan rakkautta.  

Myötätuntokeskeinen terapia (Gilbert, 2010) tuo LST:hen evoluutioperäisen näkökulman: myötätunto on säätelyjärjestelmä, jolla on vaikutuksia hermoston toimintaan (Kirby et al., 2017). Evoluutiopsykologinen ymmärrys normalisoi esimerkiksi häpeän ja ahdistuksen tunteita — on luonnollista kokea niitä. Tämä auttaa kohtaamaan vaikeita tunteita ja kehittämään itsemyötätuntoa.

2. Systeeminen ymmärrys

Systeeminen ymmärrys LST:ssä pohjautuu perhekonstellaatiotyöskentelyn (Hellinger, 2001; Weber, 2008) ja yleisen systeemiteorian (von Bertalanffy, 1968) näkemyksiin: yksilö on osa suurempaa elävää kokonaisuutta. Tämä nostaa esiin omantunnon merkityksen rakkaudessa ja kärsimyksessä — emme ole irrallisia, vaan osa perhettä, yhteisöä, ihmiskuntaa ja ekosysteemiä.  

Konstellaation avulla voidaan nähdä näkymättömiä sidoksia ja alitajuisia dynamiikkoja sekä työstää niitä. Nämä sidokset heijastavat paitsi emotionaalisia myös biologisia periytymismekanismeja (Yehuda et al., 2016; Schore, 2012). Konstellaatio auttaa ymmärtämään, miten projisoimme menneisyyden nykyhetkeen ja miten rakkaus pitää meitä kiinni vanhassa. Kiinnipitäminen on sokeaa alitajuista rakkauttamme, ja irtipäästäminen on laajempaa tietoista rakkautta, johon voimme vapautua ja kasvaa.

👉 Lue lisää perhekonstellaatiosta
  

3. Merkityksellinen toiminta

Merkityksellinen toiminta on rakkauden ilmentämistä elämässä. Kun saamme yhteyden siihen, mitä rakastamme, on sen luonnollinen seuraus, että haluamme rakkautemme näkyvän elämässämme. Meissä on syvä tarve olla hyödyksi ja palvella elämää – ilman sitä koemme merkityksettömyyttä, irrallisuutta ja onttoutta.  

Merkityksellisen toiminnan ajatus rohkaisee ottamaan vastuuta omasta elämästä ja toimimaan sen hyväksi, mikä on totta ja elämää tukevaa. Tutkimukset merkityksellisyyden kokemuksesta (Frankl, 1946; Deci & Ryan, 2000) ja hyväksymis- ja omistautumisterapiasta (Hayes et al., 2011) osoittavat, että arvojen mukainen toiminta lisää hyvinvointia ja yhteyttä elämään.  

Hyväksymis- ja omistautumisterapia (HOT, engl. ACT) auttaa tunnistamaan mikä on itselle merkityksellistä, ja havaitsemaan, kulkeeko toiminta arvoista poispäin vai niitä kohti. Usein kuitenkin toimintamallien juuret ovat syvemmällä kuin mihin kognitiivinen työ yksin yltää; tällöin perhekonstellaatio ja tunnekeskeinen työskentely auttavat purkamaan syvempiä esteitä rakkauden ilmaisulle.
 

Rakkausomatuntoteoria – LST:n sydän

LST:n ytimessä on rakkausomatuntoteoria (love-conscience theory), joka selittää, miten ja miksi kiintymyssuhde ja ylisukupolviset sidokset syntyvät. Teoria nostaa rakkauden keskeiseksi tekijäksi ihmismielen toiminnassa.  

Nimensä mukaisesti teoria esittää, että omatunto on evolutionäärisen rakkauden ilmenemä, ja siten omatunto ja rakkaus liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Siksi ei ole yllättävää, että monissa hengellisissä traditioissa, esimerkiksi kristinuskossa, puhutaan armosta – se kuvastaa intuitiivista ymmärrystä siitä, miten syyllisyys painaa meitä ja todellinen paraneminen onkin syyllisyydestä vapautumista. Tämä kuvastaa omantunnon keskeistä merkitystä miltei kaikissa mielenterveyden haasteissa.
 

”Omatunto on evolutionäärisen rakkauden ilmenemä.”

Teoria asettuu linjaan sosiaalisen neurotieteen havaintojen kanssa (Cacioppo & Patrick, 2008; Keltner, 2009): rakkaus ja omatunto toimivat hermostollisina säätelyjärjestelminä, jotka tukevat yhteyttä ja yhteistyötä lajimme selviytymisen kannalta.  

Omatunto – eli syyllisyys – tulee selkeästi näkyville konstellaatiotyöskentelyssä. Seuraamalla syyllisyyttä löydämme ne sidokset, jotka pitävät ihmistä kiinni menneessä. Nämä alitajuiset lojaliteetit, siis rakkauden sidokset, ovat niin vahvoja, että pelkkä mielen päätös irrottautua sidoksista ei riitä – siihen tarvitaan uudenlainen rakkaudellinen ymmärrys, joka vapauttaa myös aiemmat sukupolvet kärsimyksestä.
 

Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus

Kukaan ei ole erillinen ja irrallinen – olemme osa suurempaa kokonaisuutta. Rakkausomatunto yhdistää meitä, koska elämä haluaa selvitä – ja siksi erityisesti nisäkkäät ja laumaeläimet pitävät huolta toisistaan.

Yksi empiirisesti vahvimmista psykologisista teorioista, itsemääräämisteoria (Self-Determination Theory, SDT; Deci & Ryan, 1985; 2000), tunnistaa kolme tekijää, jotka vaikuttavat merkityksellisen elämän kokemukseen: autonomisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys.  

Autonomisuus tarkoittaa kykyä toimia omista arvoistaan käsin sekä sisäistä vapautta kantaa vastuu omista tunteista ja valinnoista. Autonomisuuden kehittyminen on yksi terapian keskeisimmistä tavoitteista: se on selkeyttä omista rajoista ja arvoista, sekä kykyä kohdata omia tunteitaan. Tunnesäätelyn taito liittyy läheisesti tähän (Ryan & Deci, 2017).  

Kyvykkyys eli kokemus osaamisesta ja oppimisesta on yksi elämän perustarpeista. Kasvu ja kehitys tuottavat merkityksellisyyttä – elämä haluaa kasvaa kauttamme.  

Yhteisöllisyys puolestaan merkitsee tarvetta kuulua, tulla hyväksytyksi ja kokea olevansa osa yhteyttä. Sekä kiintymyssuhdeteoria (Bowlby, 1969; Ainsworth, 1978) että systeeminen ymmärrys (von Bertalanffy, 1968; Hellinger, 2001) tukevat tätä näkemystä: ihmissuhteet ja sosiaaliset verkostot muovaavat tunteitamme, kokemuksiamme ja valintojamme syvästi.  

LST:ssä yhteisöllisyys kietoutuu luonnollisesti sekä kiintymyssuhdeteorian että systeemisen työskentelyn kautta osaksi terapeuttista prosessia. Voimme tunnistaa, miten muiden tunteet, surut, haavat ja vaille jäämiset vaikuttavat meihin – ja miten konstellaatiotyöskentely tekee tämän näkyväksi. Perhesysteemissä, ja laajemminkin ihmissysteemeissä, yhden kärsimys koskettaa aina muitakin.  

Myötätuntoa korostavat terapiat, kuten myötätuntokeskeinen terapia (CFT; Gilbert, 2010; 2022) ja myötätuntotutkimukset (Neff, 2003; Neff & Germer, 2018), osoittavat, että meissä on luonnollinen halu lievittää muiden kärsimystä. Kun tämä saa tilaa, se vahvistaa myös omaa hyvinvointiamme – myötätunnon kokemus on itsessään parantavaa ja inhimillistä.  

Konstellaatioiden kautta avautuu usein näkymä laajempaan systeemiin, johon kuulumme. Voimme nähdä, miten esimerkiksi sukupolvia sitten käyty sota vaikuttaa yhä meihin – ja alkaa nähdä myös vastapuoli, ei enää vihollisena, vaan kärsivänä osapuolena samassa systeemissä. Tämä avaa tien syvempään ymmärrykseen ja myötätuntoon.  

Laajat yhteiskunnalliset konstellaatiot paljastavat, miten epätasa-arvoisuus, köyhyys ja epäoikeudenmukaisuus koskettavat jokaista meistä – myös niitä, jotka kuvittelevat olevansa niiden ulkopuolella. Nämä vaikutukset ovat suoria, emotionaalisia (joihin usein reagoimme kovettumalla tai dissosioitumalla), mutta myös epäsuoria, ilmeten yhteiskunnallisina jännitteinä, epäluottamuksena ja väkivallan purkauksina (Schore, 2012; Yehuda et al., 2016).  Siksi LST:ssä nähdään, että todellinen paraneminen on myös yhteisöllistä eheytymistä – liike pois erillisyyden, kilpailun ja pelon logiikasta kohti yhteyttä, yhteistyötä ja keskinäistä riippuvuutta kunnioittavaa maailmaa.  

Yhteiskunnallisella tasolla tämä tarkoittaa uudenlaista tapaa hahmottaa inhimillinen kehitys ja hyvinvointi: ei vain yksilön mielenterveytenä, vaan yhteytenä, vastuuna ja osallistumisena elämän kokonaisuuteen. Kun ymmärrämme, miten perhe-, organisaatio- ja kulttuurisysteemit ylläpitävät tiedostamattomia rakenteita – syyllisyyttä, häpeää, vallan epätasapainoa – voimme alkaa luoda rakenteita, jotka tukevat vapautta, osallisuutta ja rakkaudellista vuorovaikutusta.  

LST tuo näin terapeuttisen ymmärryksen myös yhteiskunnalliseen keskusteluun: miten parannamme ei vain yksilöitä, vaan koko yhteistä kenttää, jossa elämme.  

Eksistentiaalinen ulottuvuus

Kokemuksen kautta syntynyt ymmärrys rakkauden ja omatunnon merkityksestä avaa meille uudella tavalla elämän mysteeriä. Monissa viitekehyksissä ja traditioissa on kosketeltu samoja kysymyksiä käyttäen erilaisia kuvauksia ja määritelmiä. Tämä auttaa tunnistamaan mikä niissä on yhteistä, ja voimme tulkita hengellisissä traditiossa olleita viisauksia uudella tavalla: psykologisena ymmärryksenä ihmisen vapautumisesta, sen sijaan, että ne nähtäisiin moraalisina tai hengellisinä ohjeina, jotka helposti jumiuttavat ihmiset dogmaattisiin uskomuksiin, eivätkä kosketa dogmien taustalla olevia systeemisiä ja inhimillisiä suojarakenteita.  

Kun näemme, miten evoluutio — elämä — pyrkii selviämään ja miten omatunto toimii tämän rakkauden ilmentymänä, ymmärrämme, että kyse ei ole vain “persoonallisista ominaisuuksista”, vaan meitä läpäisevästä mekanismista.  

LST:ssä eksistentiaaliset pohdinnat ovat osa kasvuamme. Elämän mysteeri ja psykologinen ymmärrys eivät ole vastakohtia, kuten eivät tutkimus ja hengellisyyskään. Näihin sijoitetut vastakkainasettelut kertovatkin enemmän ihmisen psykologisista projektioista kuin itse asioista – ja tätä todellisuutta voimme tarkastella LST:ssä.  

Tämä näkökulma on linjassa eksistentiaalisen terapian ja merkityskeskeisen psykologian (Yalom, 1980; Wong, 2011) kanssa, jotka korostavat ihmisen kykyä löytää yhteys ja tarkoitus osana elämän mysteeriä.
 

Miten LST:ssä työskennellään?

Tunnekeskeinen työskentely (EFT ja CFT) auttaa luomaan turvallisen tilan, jossa on mahdollista käsitellä kiintymyssuhdehaavoja. Konstellaatio taas tuo systeemisen ulottuvuuden, ja auttaa työstämään ihmissuhteisiin ja ylisukupolvisiin sidoksiin liittyviä haasteita – voimme jopa tunnistaa, että myös kiintymyssuhteissa ilmenevät haavat ovat seurausta perhehistorian vaikeista kokemuksista. Kokemus on näyttänyt, että syvä rentoutuminen tapahtuu, kun emme hoida vain yhtä perheenjäsentä, vaan vasta kun koko perhesysteemi saa vapauttaa jumiin jääneen rakkauden.

Kukaan ei ole erillinen ja irrallinen, ja tämä nostaa esille yhteisön merkityksen. Meidän on tuettava myös yhteisöjen eheytymistä ja kasvua. Konstellaatioiden avulla voimme kohdata yhteisiä haasteita ja jännitteitä, kuten yhteisöjen ristiriitoja, polarisaatiota, me-vastaan-ne asetelmia ja yhteisen tulevaisuutemme haasteita. Voimme nähdä niistä ja niiden taustoista enemmän ja paljastaa ongelmien juurisyitä, samalla kuin kohtaamme niihin liittyviä koteloituneita emotionaalisia haavoja, ja tulla niistä kosketetuiksi. Tämä synnyttää myötätuntoa kaikkia osapuolia kohtaan.  

Systeemisen ymmärryksen, ja sen myötä koetun rakkauden vapautumisen – eli armon – myötä alamme tajuta elämäämme uudella tavalla. Näemme itsemme ja läheisemme uusin, armollisin ja rakkaudellisin silmin. Tämä vapauttaa meitä projektioista, joita olemme tiedostamattamme heijastaneet toisiin, ja silloin voimme vihdoinkin kohdata toisen ihmisen sellaisena kuin hän on – mikä liittyy itsemme hyväksymiseen sellaisena kuin olemme.  

Tämä integroiva työskentelytapa on linjassa nykyisen psykologian integratiivisten suuntausten kanssa (Greenberg, 2011; Siegel, 2012), joissa yhdistyvät tunne, keho ja yhteys osana terapeuttista muutosta.
 

”Rakkauden vapautumisen – eli armon – myötä alamme tajuta elämäämme uudella tavalla.”