Kehityksellisen trauman työstäminen perhekonstellaatiolla

Kehityksellinen trauma tarkoittaa vauva- ja lapsuusaikana koetusta yksinjäämisestä, emotionaalisesta kylmyydestä ja kohtaamattomuudesta syntynyttä traumaa. Se eroaa yksittäisestä pelottavasta tai uhkaavasta tapahtumasta syntyneestä traumasta. Perinteisesti trauma-käsitteellä on tarkoitettu uhkaavien tapahtumien synnyttämää kroonista ahdistuskokemusta, mutta viime vuosien aikana on alettu laajemmin ymmärtää miten syvästi vauva-ajan ja lapsuuden yksinjääminen traumatisoi meitä ihmisiä.

Lapsi on suuntautunut äitiinsä ja tarvitsee äidiltään fyysisen huolenpidon lisäksi emotionaalista turvallisuutta. Kiintymyssuhdeteoria nostaa esille tämän varhaisen vuorovaikutussuhteen merkityksen.

Lapsuuden kehityksellinen trauma on yleisempää kuin on oletettu. Se johtuu mm. siitä, että lapsella on saattanut olla ”hyvä” lapsuus, on ollut puhtaita vaatteita ja ruokaa, mutta johtuen vanhemman omasta kehityksellisestä traumasta, hän ei ole kyennyt olemaan lapselleen emotionaalisesti turvallisesti läsnä. Näin kehityksellinen trauma kulkee yli sukupolvien.

Minun havaintoni on, että kehityksellinen trauma on käytännössä aina ylisukupolvinen ilmiö, ja se tulee selkeästi esille konstellaatioissa.

Kehityksellinen trauma ilmenee monin tavoin, mutta sen voisi kiteyttää häpeän, arvottomuuden ja syyllisyyden kokemuksiksi. Tämä tarkoittaa, että ihminen on ahdistunut tai ahdistuu helposti, hänen aito minuutensa on hukassa, ja sen sijaan hän elää epäaidoissa minuuden kokemuksissa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ihminen ei tiedä kuka on, mitä haluaa ja mitä tarvitsee. Hän on hämmentynyt, ja hänellä on vaikeuksia rakentaa aikuisia suhteita muihin ihmisiin, työhön ja puolisoonsa. Elämä on epätyydyttävää, ja hän putoaa usein ahdistaviin kärsimyskokemuksiin.

Nämä kokemukset ovat vauva- ja lapsuusajan yksinjäämisen kokemuksen uudelleen kokemista.

Miten voimme työstää näitä haasteellisia kokemuksia ja eheyttää itseämme?

On kohtuullisen selvää, että ratkaisukeskeisyys ei enää riitä tällaisten kysymysten käsittelyyn. Tosin ratkaisukeskeisyyttäkin voi toteuttaa monella tapaa, ja oleellista lienee terapeutin oma ymmärrys – samalla tavalla kuin vanhemman oma kehityksellinen trauma vaikuttaa hänen kykyynsä olla aidosti läsnä lapselleen, niin terapeutin oma kasvuvaihe vaikuttaa hänen kykyynsä työstää asiakkaan kanssa olevia haasteita.

Psykoanalyysi on perinteisesti työstänyt juuri tämänkaltaisia kysymyksiä. Psykoanalyysi on monesti koettu turhan teoreettisena, kliinisenä, jossa edetään hyvin hitaasti ja asiakas kokee usein turhautumista. Psykoanalyysin (tai Freudin) neronleimaus oli hyödyntää sitä, mikä on ihmisille luontaisinta, ja mitä ei voi edes estää, eli kiintymyssuhteen heijastamista terapeuttiin, jota kutsutaan transferenssisuhteeksi. Transferensseja tapahtuu kaikkialla, sillä niin kauan kuin ihminen on vajaa, hän yrittää jostain vajaustaan täyttää, eli ratkaistakseen nämä lapsuutensa haavat ja ylisukupolviset surut hän heijastaa sisällään kantamia suhteitaan edessään oleviin ihmisiin.

Psykoanalyysi on mielestäni hyvin tärkeän asian äärellä. Sen myötä on tunnistettu miten ihmisen mieli rakentuu ja miten syvärakenteissa olevat haavat vaikuttavat hänen elämäänsä. Psykoanalyysi on keino hoitaa näitä syvärakenteita, ja sellainen työskentely vaatii aikaa. Se taas asettaa haasteita, sillä psykoanalyyttinen psykoterapia kestää pitkän ajan, maksaa paljon ja terapeutteja on vähän. Sen sijaan kehityksellisen trauman omaavia on paljon.

Aloitin psykodraaman teon vuonna 1994 ja menetelmä on parhaimmillaan juuri tuollaisten kysymysten käsittelyä kokemuksellisesti ja toiminnallisesti. Siinä mahdollistuu korjaavien kokemusten saaminen, eli pääsemme kohtaamaan ja tuntemaan lapsuuden ajan tunteita, jäsentämään niitä uudella tavalla ja löytämään aikuiseksi kasvamista tukevia tapoja suhtautua ja toimia. Ikään kuin elämme uudelleen lapsuuden vaikeita hetkiä, ja sitten rakennamme uudenlaisen, parantavan, kokemuksen, joka auttaa meitä päästämään irti lapsuuden kärsimyksestä.

Perhekonstellaatio vie meidät vieläkin selkeämmin projektioiden, transferenssien, lojaliteettien ja samaistumisien äärelle. Konstellaatiotyöskentelyssä ei hyödynnetä näyttelemistä, kuten psykodraamassa, mutta siitä huolimatta (ja myös osin sen takia), päästään hyvin syvien tunteiden äärelle. Tunteiden kokemisen lisäksi alamme hahmottaa perheessämme vaikuttavia dynamiikkoja, ja tunnistaa miten yritämme kantaa muiden kärsimyksiä.

Perhekonstellaatiota perinteisesti tehdään yksittäisinä konstellaatioina yksittäisissä tilaisuuksissa, kuten puoli päivää tai päivä tai viikonloppu, mutta kokemukseni on, että kehityksellisten traumojen kanssa tapahtuva työskentely tarvitsee pidempiaikaista työstämistä. Tämä näkyy esimerkiksi pitämieni pidempien koulutusten kautta: vuodessa pääsemme työstämään paljon syvällisemmin asioita kuin yksittäisessä päivässä.

Vuosi on kuitenkin lyhyt aika. Uskon, että kolme vuotta syvällistä konstellaatiotyöskentelyä on minimi, jotta ihminen on todella päässyt työstämään keskeisiä kysymyksiään. Tällöin merkityksellisessä roolissa on myös ryhmäkokemus ja toisaalta terapeutin kanssa rakentuva turvallinen suhde. Näin työstämme kehityksellistä traumaa niin konstellaatioiden kuin ryhmäkokemusten avulla.

Havaintoni nimittäin on, että usein konstellaation jälkeen ihminen kokee syvää vapautumista, riemua ja ”ongelmien ratkaisua”. Tämä kokemus kestää jonkin aikaa, muutamia päiviä tai jopa viikkoja. Konstellaatiosta saattaa tulla elämässä murroskohta, jolloin oma elämäntarina jäsentyi uudella tavalla, ja sen vaikutus tuntuu koko loppuelämän. Mutta kehityksellinen trauma, jonka ytimessä on lapsuuden aikainen yksinjääminen ja emotionaalinen kohtaamattomuus, on niin syvällä psyykeen ja hermoston rakenteissa, että yhdessä konstellaatiossa saamme siinä vasta liikahduksen aikaiseksi.

Koska ytimessä on yksinjäämisen kokemus, mikä ilmenee häpeänä (en kelpaa, olen paha), arvottomuutena ja syyllisyytenä, ihmisen mentaalinen rakenne ei luota siihen, että hän olisi tervetullut. Konstellaatio avaa nämä esteet ja ihminen saa kokea vapautta rakastaa ja olla rakastettu, olla omalla paikallaan (eikä enää elää jonkun muun puolesta), mutta tämä avautuminen alkaa hetken päästä jälleen sulkeutua. Siksi meidän on palattava näiden syvien kysymysten äärelle yhä uudestaan. Tätä voisi verrata mihin tahansa oppimiseen: hermostollinen muutos (plastisuus) vaatii toistoja.

Perhekonstellaation on perinteisesti koettu työstävän ylisukupolvisia traumoja, ja sitä se tietenkin tekee. Nämä ylisukupolviset traumat ilmenevät käytännössä kehityksellisinä traumoina. Niihin sekoittuu yksittäisten vaikeiden ja pelottavien tapahtumien kokemuksia, ja ne ikään kuin kummittelevat perhesysteemissä. Tämä näkyy konstellaatioissa edustajien kokemuksina, mielikuvina ja tuntemuksina, jotka usein ällistyttävällä tavalla osuvat oikeaan, vaikka edustajat eivät mitään tietäisi perheen historiasta.

Tätä kokonaisuutta voimme konstellaation avulla työstää, ja se vaikuttaa suoraan asiakkaan suhteisiin perheenjäsentensä kanssa, mutta myös alitajuisiin suhteisiin niiden perheenjäsenten kanssa, joita asiakas ei ole edes muistanut ja toisinaan ei ole edes tiennyt heistä. Nämä suhteet selkeytyvät, ja ihminen voi vihdoinkin vapautua epämääräisistä vaikeista tunteista. Tämä on samalla oman aidon minuuden rakentamista, sillä epäaitous on syntynyt siitä, että lapsi yrittää olla jotain muuta kuin on, eli ei voi olla omalla paikallaan. Omalla paikallaan olo on sama asia kuin olla oma itsensä. Ja omalla paikallaan olo on myös suhdetta muihin perhesysteemin jäseniin – emme voi olla omalla paikallamme, jos muutkaan eivät ole.

Nämä paikkojen epäselvyydet käytännössä sekoittuvat kehitykselliseen traumaan, jonka ytimessä on kiintymyssuhde, ja sen työstäminen vaatii aikaa. Uskon, että perhekonstellaatio antaa meille erittäin hyvän työkalun tähän, ja sen edellytyksenä on – tietenkin – terapeutin ymmärrys ja omakohtainen kasvuprosessi.

---

Lue tutkimusraportti perhekonstellaation vaikuttavuudesta terapiana: https://ioast.newzenler.com/f/...