Henkinen kasvu

FB-ystäväni esitti mielenkiintoisen kysymyksen henkisestä kasvusta ja toivoi syvällistä keskustelua aiheesta. Hänen postaukseen tulikin suuri määrä ansiokkaita pohdintoja.

En halunnut siihen heti jotain vain heittää, mutta asia jäi muhimaan mielessäni ja siitä syntyi oheinen teksti. Ajattelin jakaa sen tässä. (Jonkin verran muokkauksia verrattuna siihen, jonka postasin ystäväni ketjuun.)

---

Onko ihminen keksinyt itse itsensä? Onko hänessä nousevat kysymykset hänen kysymyksiään?

Elämä alkoi tutkijoiden mukaan 3,5 miljardia vuotta sitten. Elämän kipinä syttyi, eikä se ole sammunut. Se on jatkanut matkaansa, kehittynyt, ja tämä aalto on tuottanut kasveja ja eläimiä, joista yksi on ihminen. Kaikki elävät olennot ovat lähtöisin samasta lähteestä, eikä kukaan niistä ole keksinyt itse itseään. Ei edes niitä kehitysvaiheita, joita ne yksilöinä käyvät läpi. Ne ovat osa Elämän aaltoa, joka jatkaa matkaansa.

Tätä kutsutaan evoluutioksi.

Nyt miljardit ihmiset miettivät elämänsä tarkoitusta, etsivät elämäänsä hyvältä tuntuvia asioita ja kärsivät ahdistuksesta, epävarmuudesta, huolesta ja pelosta.

Ovatko nämä kunkin yksilön omia pohdintoja ja kokemuksia?

Vai onko niin, että Elämän aalto kulkee heidän lävitsensä ja synnyttää heissä näitä ajatuksia, tunteita ja kysymyksiä?

Onko niin, että minun kysymykseni ovatkin Elämän kysymyksiä, joita se kysyy mieleni kautta? Mikä silloin on ”minun mieleni”, jos se onkin jotain muuta kuin omaa luomustani? Mitä ylipäätänsä on ”minun luomani”?

Kuka minä oikeastaan olen?

Se, että ihmiset pohtivat samoja kysymyksiä, kärsivät yksinäisyydestä, erillisyydestä, epävarmuudesta ja ahdistuksesta kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina, tarkoittaa, ettei kyse ole yksilöiden luomuksista, vaan yksilöt ilmentävät isompaa liikettä – eikä kukaan yksilö tunnista oman kokemusmaailmansa yhteisyyttä lajin kokemusmaailmaan, vaan kokee sen omakohtaisena ja ainutlaatuisena.

Siksi ihmiset lukevat self-help-kirjallisuutta, lukevat tutkimuksia ja tekevät tutkimuksia, innostuvat erilaisista metodeista ja ismeistä. (Enkä sano, että se olisi huono, vaan juuri niin evoluutio tapahtuu kauttamme.)

Elämä innostuu näistä, ja me kutsumme sitä omaksi innostukseksemme.Elämä leikkii meillä ja meidän kauttamme – sillä mitä muuta me olemme kuin Elämä itse, sillä Elämä toteutuu vain lastensa kautta, vain lapsissaan hän elää. Meidän elomme on Elämä.

Miksi sitten ihminen kokee eksyvänsä, olevansa erillinen, yksin, kokee epävarmuutta, ahdistusta, pelkoa?

Niin Elämän ilmeisesti tarvitsi tehdä, jotta jokainen sen lapsista – Elämä itse – pitäisi huolen itsestään. Jotta se voisi selvitä riittävän pitkään. Jotta se voisi mennä eteenpäin. Jotta se tuntisi pelkoa ja huolta, ja varautuisi vaaroihin, ja että se tuntisi nautintoa ja rakkautta, jotta se hakeutuisi sellaisiin suhteisiin ja paikkoihin, jotka tekevät hyvää. Jotta se voisi oppia, laajentua – sillä eihän Elämällä ole mitään muuta kuin sen oma kasvu.

Jos me olemme Elämän liikettä, ja Elämä haluaa kasvaa ja kehittyä, pitää huolen itsestään, niin miksi traumatisoituneet ihmiset hakeutuvat suhteisiin, joissa he traumatisoituvat lisää? Miksi he toistavat traumatisoitunutta käyttäytymistä ja siten vahingoittavat itseään ja läheisiään – siirtävät traumaa eteenpäin?

Tiedämme monista tutkimuksista, että näin tapahtuu. Puhumme traumatisoitumisesta, puhumme perhedynamiikoista, puhumme ylisukupolvisista taakkasiirtymistä – ja sanomme, että ne rajoittavat ihmistä, että hän ei "voi elää täyttä elämää”, että hän ei toimi tavalla, joka tuottaisi hänelle onnea, vaan hän toistaa kärsimystä.

Onko tämä Elämän suunnitteluvirhe? Hylkäsikö hän lapsensa?

Aikuisuuden kehityksen tutkimuksissa ja viisaustutkimuksissa, joissa on pyritty tunnistamaan mitä viisaus on ja miten viisautta – ihmisenä kasvua – voidaan kehittää, on todettu, että valtaosa ihmisistä ei oikeastaan kasva, vaan pyörii samojen kysymysten äärellä.

Sitten on joitakin harvoja, jotka tutkimusten mukaan käyvät läpi prosessin, jota voisi kutsua myös transformaatioksi, jonka seurauksena he eivät enää pyöri samojen kysymysten äärellä, vaan ovat vapautuneet jostain ja voivat uudella tavalla suunnata energiaansa maailmassa.

Itse asiassa, jos katsomme maailmaa ja sen historiaa ja sellaisia ihmisiä, joita kutsuisimme viisaiksi, tai kypsiksi, ehkä voimme huomata, että he muistuttavat monella tapaa toisiansa, ehkä enemmän kuin taustayhteisöänsä. He ovat siis kasvaneet pois omasta kulttuuristaan, omasta yhteisöstään ja sen kulttuurista (käyttäytymisestä, reaktiosta, arvostuksista, jne.), ja alkaneet muistuttaa sen sijaan toisia viisaita, vaikka eivät olisi heihin kontaktissa.

Kun puhutaan ”omaksi itsekseen” kasvamisesta, tai ”self-actualisationista”, niin eikö siinä ole jotain nurinkurista, ainakin kun katsotaan edellä mainittuja viisaustutkimuksia? Eli eikö näiden viisastuneiden tulisi olla erilaisia, omanlaisiansa, eikä toisiaan muistuttavia?

Vaikuttaisi siltä, että ihmisen kasvulla onkin suunta, se ei olekaan sattumanvaraista ”omaksi itsekseen” kasvamista, vaan se onkin aivan tietyllä tavalla kypsymistä. Ehkä siksi useimmissa uskonnoissa hyveet ovat niin samankaltaisia? Viisaustutkimus, jossa on pyritty tunnistamaan viisauden tunnuspiirteitä, nimeävät usein (on erilaisia malleja) viisaan ominaisuuksiksi esimerkiksi kyvyn katsoa asioita useista näkökulmista, myötätunnon, kyky reflektoida ja myös kognitiivinen tietäminen.

Tämä ei poista ainutkertaisuutta ja ainutlaatuisuutta. Jokaisen ihmisen elämä ja kokemus on ainutlaatuinen, ja kun ihminen työstää menneisyydestään tulevia haavoja, hän vapautuu elämään uusilla tavoilla, toisin sanoen alkaa elää ”omaa” elämäänsä. Tämä on siis paradoksi: omaksi itsekseen kasvaminen on vapautumista vanhoista vahingollisista ja rajoittavista toiminta- ja ajattelumalleista, ja tämä näkyy esimerkiksi ihmisen kyvyssä olla läsnä. Ihminen on siis aidosti läsnä omana itsenään – ja samalla hän on kehittynyt suuntaan, joka voidaan tunnistaa monissa traditioissa hyveinä ja viisaustutkimuksissa kypsän ihmisen ominaisuuksina.

Kegan on aikuisen kehittymisen teoriassaan tunnistanut kehitysvaiheita, joita ihminen VOI käydä läpi, mutta empiiristen tutkimusten mukaan valtaosa pysähtyy kehityksessään eikä nouse korkeammille tasoille.

Tässä yhteydessä tasot eivät tarkoita kilpailua tai arvottamista, vaan toteamista samalla tavalla kuin todeta, että uhmaikävaihe on yleensä 2-3-vuotiaana tai että teini-ikäisenä aivoissa tapahtuu paljon sellaista kehitystä, joka vaikuttaa nuoren tunteisiin, esimerkiksi mantelitumake kypsyy etuotsalohkoja aikaisemmin, mikä selittää murrosikäisen ajoittain voimakkaita tunnereaktioita, ja kyvyttömyyttä vielä kontrolloida niitä. Se ei siis johdu ”kypsymättömyydestä” sillä tavalla, että nuoressa olisi jotain väärin, vaan se on luonnollista ja ainoaa mahdollista reaktiota tuossa kehitysvaiheessa.

Aivojen kehitys päättyy n. 25-vuotiaana, mutta se ei tarkoita, että ihmisen kehitys päättyisi siihen, vaikka tutkimusten mukaan näyttäisikin siltä, että valtaosalla kehitys on melkoisen vähäistä teini-iän jälkeen, ja osa jää teini-ikäisen tasolle. Tähän vaikuttaa ihmisen ympäröivä kulttuuri: miten se tukee esimerkiksi reflektointikyvyn kehittymistä.

Eli ihmisten kehitys on sidottu myös ympäröivään kulttuuriin.

Tutkimusten mukaan myöskään ikä ei korreloi viisauden kanssa, vaan viitteitä viisaudesta voidaan nähdä joillakin ihmisillä jo lukioiässä – tosin se on valitettavan harvinaista. Ja vastaavasti vanha ihminen voi olla omiin käsityksiinsä kangistunut, eikä ilmennä sellaista ajattelua ja toimintaa, jota kutsuisimme viisaaksi tai kypsäksi.

Tässäpä siis meille haaste.

Oma käsitykseni on, että koska ihminen ei ole luonut itseään, hänen on tunnistettava mikä on hänet luonut. Se tarkoittaa käytännön tasolla sen ymmärtämistä, että haavat, joita ihminen varttuessaan saa, vaikuttavat merkittävästi hänen kehitykseensä, hänen mentaaliseen rakenteeseensa. Kiintymyssuhde leimaa häntä läpi elämän – ja erityisesti, jos hän ei siihen liittyviä haavoja työstä.

Samoin ylisukupolviset traumat vaikuttavat minäkuvamme kehitykseen, ihmissuhdedynamiikkoihin, joita toistamme – ja sen voisi ilmaista myös näin: yritämme elämässämme ratkaista ongelmia, jotka eivät kuulu meille, ja ratkaisuyritykset tuottavat meille ja lähipiirillemme kärsimystä.

Jos työstämme näitä, niin ihmisessä voi tapahtuu transformaatiota, mikä ei tarkoita sen kummempaa kuin että ihmisen käsitys itsestä ja omasta paikastaan maailmassa muuttuu. Ilman tällaista muutosta ihminen pyörii samojen kysymysten äärellä – ja usein tunnistamatta edes, että niin tekee. Aivokuvissa näemme tällaisen muutoksen: niissä tapahtuu muokkautumista sekä toiminnallisesti että rakenteellisesti.

Aivot ovat muokkautuvia läpi elämän, ja viimeaikainen traumatutkimus on kiistatta osoittanut, että ihminen voi kohdata ja työstää traumojaan ja haavojaan, ja että sellaisen työstämisen seurauksena pysähtynyt kehitys käynnistyy uudelleen – ja ihminen kasvaa.

Ehkä ihmisen suunta on voimakkaasta yksilökokemuksellisuudesta, johon liittyy erillisyyden yksinäisyys, tajuun siitä, että hän ei olekaan luonut itse itseään, ja on siis hävennyt asioita, joita on tarpeetonta hävetä, kohti Elämän virrassa kulkemista siten, että ihminen tunnistaa näitä ilmiöitä itsessään ja muissa, ja ne eivät pidä häntä enää samalla tavalla vallassaan? Hän ei enää usko, että hänen on ratkaistava elämä, vaan hän onkin osa mysteeriä, jossa hän toimii ja reagoi impulssien kautta, jotka eivät ole hänen keksintöään.

Keskeistä, minun ymmärrykseni mukaan, tässä on myötätunto. Se on sana, joka helposti jää etäiseksi ja sitä on helppo toistaa, mutta osa transformaatiota onkin tuon kokemuksellinen ymmärtäminen.

Myötätunto liittyy kiintymyssuhteen kohtaamiseen ja ratkaisemiseen.

Se liittyy keskeneräisyyden hyväksymiseen – siis toisin sanoen itsensä hyväksymiseen juuri sellaisena kuin on, ja tässä aivan keskeistä on taustansa hyväksyminen, ja tässä keskeistä on vanhempiensa hyväksyminen.

Minun kokemukseni on, että emme voi ohittaa haavojamme, koska itse asiassa niissä piilee myötätunto ja rakkaus. Niissä piilee se, mitä etsimme ja kaipaamme. Jos väistämme – mikä siis on inhimillistä ja luonnollista – meissä onkin kovuutta myötätunnon sijaan.

Siksi pelkkä meditaatio voi olla kylmää ja etäistä, jos yritämme unohtaa itsemme ja saada etäisyyttä tai vain vapautua. Se ei olekaan integroivaa, vaan poissulkevaa, ja sitä emme oikeasti sydämessämme halua. Me haluamme sen sijaan rakastaa – vapauttaa rakkautemme.

Ja lopulta: kaikki jää kesken, sillä vain ihmisen mieli rajaa asioita valmiiksi tai keskeneräisiksi. Myötätunto ja rakkaus eivät kuitenkaan ole koskaan keskeneräisiä, vaan ne ovat läsnä kaiken aikaa, tunnistimme sen tai emme. Jos emme tunnista, elämme ahdistuksessa, ja se herättää myötätuntoa niissä, jotka sitä kykenevät ajattelemaan. Jos tunnistamme, tunnemme kiitollisuutta ja lempeyttä.

Minun aikani on rajallinen. Jokaisen elävän olennon aika on rajallinen. Tämän sisäistäminen synnyttää minussa myötätuntoa. Ja kun tunnen myötätuntoa, tunnistan tuntevani myös onnea.

Ehkä tässä onkin se kaikkein ratkaisevin ero, joka erottaa eksistentiaalisesti ihmiset riippumatta siitä, millainen hänen elämänsä on ollut, onko hän menestynyt tai ei, ja tuo ero on kokeeko hän kiitollisuutta vai ei.

Jos hän ei koe, onko millään mitään merkitystä? Jos hän kokee, niin kaikki on merkityksellistä. Hän on vapaa.

Ja toisaalta, jos hän ei koe kiitollisuutta, niin elämä on joka tapauksessa rajallinen ja päättyy. Jokainen yksilö kuolee, mutta elämä ei.

Eli kuka minä lopulta olen?