Syvän haavoittuvaisuutensa kohtaaminen

Ihmisen parantuminen ja kasvu tapahtuu haavoittuvaisuutensa kohtaamalla. Se edellyttää syvempää ymmärrystä itsestään osana sukupolvien ketjua ja ihmislajin edustajana. Myötätunto löytyy tämän kohtaamisella.

Kirjoitin edellisessä blogitekstissä ankarasta yliminästä ja sen vaikutuksista. Viittasin psykoanalyytikko ja psykoterapeutti Riitta Hyrckin artikkeliin psykoterapeutin narsistisista piirteistä ja vaikeudesta tavoittaa niitä psykoterapiakoulutuksen yhteydessä.

Ankara, jopa julma, yliminä ilmenee mustavalkoisuutena ja kaikkitietävyytenä ja vaikeuttaa suhdetta niin potilaisiin kuin kollegoihin ja muihin ihmisiin.

Blogitekstini lopussa mainitsin itsemyötätunnon, ja myös perhekonstellaation, joiden avulla ihminen kykenee avaamaan itsessään enemmän ymmärrystä, hyväksyntää ja myötätuntoa, siis rakkauden kokemusta. Psykoanalyyttisellä kielellä se voitaisiin kuvata yliminän inhimillistymisenä, mikä on myös psykoanalyysin keskeinen tavoite. Itsemyötätunto liitetään usein mindfulnessiin, mutta perusolemukseltaanhan se on suhde itseensä, liitettiin se mihin viitekehykseen tahansa.

Ankara itsekritiikki on merkki siitä, että ihmisen on vaikea hyväksyä itseään, jolloin hän yrittää muuntaa itsensä toiseksi kuin on. Ankara yliminä myös projisoi tämän ei hyväksytyn puolen muihin ja sitten kritisoi heitä.

Narsismi, minun ymmärrykseni mukaan, on pohjimmiltaan epävarmuutta siitä, kelpaako sellaisena kuin on, ja silloin yrityksenä on tuoda esille itseään ihanteensa kaltaisena. Ja se saattaa tapahtua muiden kustannuksella, koska on vain vähän kykyä ja tilaa myötäelää muiden kokemuksia ja tarpeita. Ihminen selviytyäkseen asettaa itsensä muiden edelle.

Ihmisen parantumisen ja kasvun mekanismi

Minun ymmärrykseni mukaan ihmisen psykologinen eheytyminen ja kasvu tapahtuu, oli kyseessä syvä trauma tai ”vain” psyykkinen haava tai ihmisenä kasvu, samoilla mekanismeilla: keskeistä on sen kohtaaminen, mitä on väistänyt, mikä on ollut vaikeaa ja mitä ei ole kyennyt itsessään kohtaamaan.

Keskeistä on siis syvän haavoittuvaisuutensa kohtaaminen.

Ja tämä liittyy aivan ytimeltään ihmisen identiteettiin: kuka hän kokee olevansa?

Lapsuuden kautta rakentuva minuus

Kun lapsi syntyy, hän on täysin riippuvainen vanhemmistaan. Vuorovaikutuksessa äitinsä ja isänsä kanssa hän alkaa hahmottaa itseään ja maailmaa, ja hänelle alkaa syntyä käsitys siitä, mitä hän voi odottaa ja mitä ei.

Jos primäärihoitajat eivät kykene lukemaan vauvan tarpeita, vauva hämmentyy, sillä hän ei tiedä muita keinoja hankkia sitä mitä tarvitsee kuin itku, hymy, ääntely ja liikehdintä. Jos taas hoitajat kykenevät riittävän hyvin tulkitsemaan lapsensa tarpeita ja kohtaamaan niitä, lapselle alkaa muodostua käsitys siitä, että hänen tarpeillaan on merkitystä ja että niitä voidaan tyydyttää.

Se, miten vanhemmat katsovat ja koskettavat lastaan, muokkaa lapsen minäkuvaa. Jos vanhemmat riemuitsevat lapsesta, lapsi uskaltaa luottaa heihin ja maailmaan. Jos vanhemmilla on vaikeuksia olla läsnä lapselleen, lapsi kokee turvattomuutta ja voi alkaa oireilla eri tavoin – mikä sitten voi johtaa negatiiviseen kierteeseen, eli vanhempien turhautumiseen ja yhä isompiin vaikeuksiin kokea läheisyyttä lapsensa kanssa.

Näistä, ja myöhäisemmistä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista, syntyy ihmisen käsitys itsestään.

Ja sitten aikuisena, kun ihminen kohtaa vaikeuksia, menetyksiä, turvattomuutta, niin lapsuuden aikana rakentunut mieli kykenee niitä kohtaamaan ja käsittelemään sen mukaisesti, millainen mentaalinen rakenne hänelle on muodostunut. Toki myös geneettinen perintö vaikuttaa mielen rakenteeseen.

Lapsuus elää meissä edelleen

Yleensä keskeiset tekijät, jotka vaikuttavat ihmisen psyykkiseen hyvinvointiin, liittyvät lapsuusajan kohtaamattomiin tarpeisiin. Niiden myötä lapsi on alkanut kokea häpeää, ja häpeä johtaa näiden haavoittuvaisuuksiensa piilottamiseen, sillä lapsi haluaa kelvata, olla hyväksytty, ja hänen tulkintansa usein on, että hän ei kelpaa sellaisena kuin on. Olla hyväksytty on syvä perustarve, sillä intuitiivisesti ihminen ymmärtää tarvitsevansa muita ihmisiä – pieni lapsi ei selviäisi ilman vanhempiaan, ja myöhemmin heimoaan tai lähipiiriään.

Jos ihminen kohtaa elämää uhkaavaksi tulkittuja tilanteita, hän voi traumatisoitua. Trauma voi syntyä myös kehityksellisenä traumana, jolloin lapsi ei ole kokenut riittävästi kiintymystä ja hyväksyntää primäärihoitajiltaan. Traumoissa ihmisen sisäinen sirpaloituminen on vielä voimakkaampaa kuin pienemmissä häpeän kokemuksissa. Sirpaloiminen mahdollistaa selviytymisen, sillä silloin lapsi ”karkottaa” ne osat itsestään, joiden hän ajattelee olevan epäkelpoja tai joita hän ei kestäisi kohdata. Siis sen sijaan, että lapsi joutuisi katoamaan kokonaan, hän ratkaisee tilanteen kadottamalla osia itsestään.

Trauma on ihmisen selviytymiskeino silloin, kun ei kykene herääviä tunteita käsittelemään. Trauma suojaa häntä, ikään kuin laskee hänen päälleen sumuisen hunnun, joka peittää ja puuduttaa. Tämän sirpaloitumisen ja puuduttamisen hinta on kuitenkin, että hänen on vaikea elää täyttä elämää, olla aidosti yhteydessä muihin ja vapauttaa voimavaransa sellaiseen luovaan tekemiseen, joka tuottaa hänelle iloa.

Vaikka ihminen ei olisi traumatisoinut, vaan kyseessä olisi ”vain” lievempien tunnehaasteiden kohtaaminen, mekanismi on ymmärrykseni mukaan sama: ihminen piilottaa haavoittuvaisuutensa ja häpeänsä, ja erityisesti niiden lähteet, ja hänen kasvunsa ei etene, ennen kuin hän tuon haavoittuvaisuuden kohtaa.

Haavoittuvaisuutensa kohtaamiseksi ihminen tarvitsee turvallisuutta.

Myötätunto on paradoksi

Myötätunto tuo turvallisuutta. Myötätunto on tietenkin kaikille tuttu sana, mutta aitona kokemuksena se on harvinainen.

Myötätunnosta puhumisen yksi haaste on, että ihminen voi ajatella, että hänen pitäisi saada myötätuntoa muilta, ja ongelma on, ettei hän sitä saa. Se on uhriutumista.

Tämä on myös ankaran sisäisen tuomarin ääni. Se vaatii muilta, sen huomio on muissa. Tai se voi syyttää ihmistä itseään, ja vaatii sellaista, mitä hänen pitäisi ihannefantasioissaan kyetä tekemään.

Myötätunto on kuitenkin lopulta yksinkertainen asia. Myötätunto syntyy silloin, kun ihminen kohtaa haavoittuvaisuutensa. Sitä ei siis oikeastaan voi kehittää etukäteen, vaan se syntyy silloin, kun ihminen on valmis katsomaan itseään, häpeäänsä ja vielä niidenkin taakse. Näiden kohtaaminen on mahdollista vain myötätunnolla, ystävyydellä, ja paradoksimaisesti voimme löytää aidon myötätunnon vasta kohdatessamme nämä. Joudumme siis ottamaan riskin.

Riskin ottamista helpottaa, jos kykenemme luomaan sisäistä turvallisuutta. Tämä turvallisuus voi syntyä terapeutin tai ystävän tai sisäisen prosessin kautta. Sisäisen turvallisuuden kokemus syntyy hermostollisen tilan rauhoittamisella, ja sitä voidaan tehdä esimerkiksi hengittämällä hitaasti ja syvään, rentoutumalla, tekemällä joogaliikkeitä, laulamalla ja hymisemällä, olemalla eläinten kanssa, olemassa luonnossa, liikkumalla, tai muilla keinoin, jotka saavat hermoston rauhoittumaan.

Keitä uskomme olevamme?

Haavoittuvaisuutemme, ja kykymme sitä kohdata, liittyy siihen, keitä uskomme ja koemme olevamme.

Kaikesta edellä mainituista lapsuuden ja nuoruuden vaiheista ihmiselle syntyy lajityypillisesti tunnekokemuksia ja käsityksiä itsestään eli kuka hän on.

Usein tuo kokemus, varsinkin silloin, kun on psyykkistä pahoinvointia, on ahdas ja rajoittunut.

Häpeän perusluonne onkin rajoittuneisuus.

Häpeä nimittäin syntyy tulkinnasta, että ihmisessä olisi jotain väärin, ja tuo tulkinta on syntynyt siitä, mitä ihminen on erityisesti varhaislapsuudessaan kokenut.

Mutta se, mitä hänelle on tapahtunut, varsinkaan lapsuudessa, ei tietenkään ole hänen vikansa. Kukaan ei ole haavoittunut tai traumatisoitunut tahallaan. Kukaan ei ole voinut valita kasvunsa lähtökohtia, kuten vanhempiaan, laajempaa perhettään, geneettistä rakennettaan, ulkonäköään, jne. Ja yleensä ihminen kuitenkin häpeää juuri näitä asioita itsessään.

Häpeä on itsessään paradoksi: se on kokemuksena jopa murskaava, mutta samalla se on evolutionäärinen saavutus – se on luonnon meihin asentama keino ohjata meitä toimimaan yhteisömme normien suuntaisesti niin, että voisimme kelvata ja pärjätä.

Ja kuten tiedämme, häpeän kokemus vaikuttaa käyttäytymiseemme ja valintoihimme, mutta valitettavasti ei auta meitä kokemaan psyykkistä hyvinvointia, ja se rajoittaa elämäämme.

Häpeä on tavallaan väärinkäsitys

Häpeä siis rajoittaa meitä, vaikka se on osa meihin asentuneita suojamekanismeja. Tämä rajoittuminen syntyy, kun näemme itsemme hyvin kapeasta perspektiivistä. Käsityksemme itsestämme on silloin kovin ahdas.

Perhekonstellaation avulla voimme nähdä, miten häpeä syntyy ketjussa, eli se ei synny lähtökohtaisesti lapsen huonommuudesta, vaan vanhempien kyvyttömyydestä olla läsnä lapselleen ja riemuita lapsestaan. Näemme myös konstellaatiolla, että tätä vanhemmat eivät tee tahallaan, vaan he ovat jääneet vajaiksi vuorollaan.

Tällainen ymmärrys ei ole asian painamista villaisella. Päinvastoin, sillä sen sijaan kaikkien osapuolten tunteet tulevat nähdyiksi ja koetuiksi. Tämähän on merkittävä ero perinteisiin yksilökeskeisiin terapioihin.

Myötunto ja uusi ymmärrys itsestä

Tällainen näkeminen herättää spontaanisti myötätuntoa, ei pelkästään itseään kohtaan, vaan myös aiempia sukupolvia kohtaan. Se ei ole anteeksiantamista, vaan kokemus on toisella tasolla: se on inhimillistymistä perspektiivin laajentuessa. Myötätunnon kokeminen parantaa ja luo sisäistä turvallisuutta. Se luo tilaa.

Näin ihmisen identiteetti, minäkuva, muuttuu: hän ei olekaan sitä mitä luuli olevansa, vaan hän voi tunnistaa olevansa osa isompaa tarinaa, sukupolvien ketjua, jossa jokainen on yrittänyt parhaansa, mutta ollut monelta osin kykenemätön toteuttamaan sitä, mitä sydämessään toivoisi.

Näin koko elämäntarina voi muuttua.

Minuuden laajentuminen

Meditaatiossa voimme saavuttaa samanlaista ymmärrystä. Ihmisen identiteetti alkaa vapautua pienen perspektiivin tilasta, jossa tunteet ja ajatukset hallitsevat, ja sen sijaan alkaa tulla tilaa tunnistaa, että nämä tunteet, jotka ovat itsessään todellisia, ovatkin lajityypillisiä reaktioita tämän kaltaisessa tilanteessa. Samaistuminen siihen ahtaaseen kokemukseen, jossa tunteet peittävät kaiken, alkaa hävitä. Se ei ole kuitenkaan sama asia kuin dissosiaatio, vaan se on päinvastainen ilmiö: ensimmäistä kertaa ihminen voi todella kohdata itsensä, mikä tarkoittaa haavoittuvaisuuksiensa kohtaamista. Tämä syvä läsnäolo itselleen ja tunteilleen synnyttää sisäisesti kuulluksi ja nähdyksi tulemisen kokemusta.

Silloin mielen sirpaleet alkavat tuntea olonsa turvallisemmiksi, ja ne voivat tulla kohdatuiksi. Ihminen alkaa eheytyä, sirpaleet löytävät paikkansa kokonaisuudessa. Ihmisen ei tarvitse enää toteuttaa jotain fantasiaihannetta, vaan hän voi alkaa hyväksyä itsensä rajallisena, keskeneräisenä, haavoittuneena – sellaisena kuin on, joka pitää sisällään tajun siitä, että on muuttuva, elävä.

Tämä kohtaaminen on täysin eri asia kuin märehtiä itsesäälissä, sillä tällaisessa näkemisessä on hyvin voimakas positiivinen vire. Sitä voisi kutsua myötätunnoksi ja rakkaudeksi.

Tällaisessa sisäisessä rakkauden kokemuksessa ihmisen pysähtynyt kasvu alkaa jatkua.

Ja näin hän voi tunnistaa, että haavat ovat palvelleet hänen kasvuaan – haavojaan hän ei ole voinut valita, mutta hän on voinut kohdata ne, integroida ne, ja kasvaa niiden avulla.

---

Jos olet kiinnostunut perhekonstellaatiosta, niin lue alkavasta koulutuksesta. Tai jos olet kiinnostunut vaikkapa vain keskustelemaan yleisesti inhimillisistä psykologisista tai filosofisistakin ilmiöstä, ja eri koulukuntien näkemyksistä ja yhteisen ymmärryksen luomisesta, niin ota yhteyttä!

Jos olet kiinnostunut mindfulnessiin perustuvasta Loving Grounded Awareness -työskentelystä, jossa yhdistetään mindfulnessia ja perhekonstellaatiosta tulevaa terapeuttista ymmärrystä, niin lue alkavasta koulutuksesta. Se on syvällinen matka siihen, keitä olemme - ja miten voimme olla läsnä omassa elämässämme.

---

Jani Roman

Olen tekniikan tohtori, väitellyt työpsykologiasta aiheena dialogi organisaatiokulttuurin kehittämisen menetelmänä. Olen tehnyt psykodraamaa vuodesta 1994 ja osallistunut seitsemän vuotta psykodraamaohjaajakoulutukseen, joka on terapeuttikoulutus. Samaan koulutukseen osallistui kolmen ensimmäisen vuoden ajan tunnettu psykiatri ja psykoterapeutti, joka totesi, että psykodraamakoulutus oli vaativampi kuin hänen psykoterapeuttikoulutuksensa. Tuo lausahdus sai minut näkemään asioita uudessa valossa.

Perhekonstellaatiota olen tehnyt vuodesta 2002 ja kouluttautunut siihen mm. menetelmän kehittäjän, psykoanalyytikko ja psykoterapeutti Bert Hellingerin (1925-2019) luona Itävallassa.

Olen myös kokeneimpia yhteisen kulttuurin rakentajia fuusioissa Suomessa. Ja olen dialogisuuden, systeemisen konstellaation ja mindfulnessin pioneereja Suomessa.